Muistu äsken mieleen, en tiiä mistä, varmaan siitä, et olis ollu kiva jos S ois kaheksan maissa (lähtiessään), antanu halin tai pusun tai jotain, ku varmaan ties, ettei kerkee täs enää poikkeemaan.
Sinä päivänä kun pääsin osastolta pois, S'n piti vankilaan (=sinne sijaiskotiin) tulla "selvittämään asioita".
No, mähän jäin tietty sinne sillon, en päässy lähtemään Somerol mukaan,
joten S lähti ja mä jäin. Ja mihin S lähti? (Baariin?) vetämään perseet.
Sillä välin, kun mä itkin miettien miten se pärjää,
ja samalla itkien itteni uneen.
Vaikka onkohan tuollakaan enää väliä, miksipä olis?
Eihän kukaan ees kertonu mulle et se oli ryyppäämässä.
No, kävimpä tossa äsken viiltämässä, enkä taaskaan oo tyytyväinen jälkiin.
Toisaalta, eihän silläkään oo nyt kauheesti väliä. Sainpahan ainaki viillettyä.
Tuskin aion yrittää sen lopettamista uudelleen.
Mun keho,
mun kipu,
toiset hukuttaa paskan olon ryyppäämiseen,
toiset puhumalla,
toiset kirjottaa,
toiset keksii jotain mukavaa tekemistä.
Mä hukutan oloni ihan niinkun muutkin,
tekemällä jotain,
mikä siihen auttaa.
Minkä ansaitsen, mitä haluan, mikä helpottaa.
Ihan turhaa olis lopettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti