It's a very very mad world

En tajua miks musta tuntuu tältä. 

Tuntuu pahalta. Surkealta. 

Silti ihan hyvältä ja ei miltään.

Mikä siinä on? Miksen osaa?

Olen huono, en osaa tuntea oikein.

Osaan mä mielestäni rakastaa ja iloita. 

Oonko mä oikeasti näin sirpaleina? Oonko mä tyhjä ihminen?

Mä yritän kyllä. Silti päivät täyttyy negatiivisista tunteista, vaikkei olis mitään syytäkään. Kai.

Huominenkin ahdistaa, eihän me ees tehdä koulussa mitään. 

Välillä mä muistelen niitä hetkiä, kun olin varma etten voi jaksaa.

Ne hetket, joina kuristin, hakkasin, viilsin.

Rehellisesti, kun S tuli mun elämääni, se oli mulle pelastus. 

S sai mut yrittämään, jatkamaan.

Olisin halunnut huutaa, mutten ikinä huutanut. Ikinä. 

Vain pään sisällä on kaikki se raivo ja viha, se on kertynyt muhun,

eikä se vähene. 

Viime perjantain pieni raivoaminen ei helpottanut yhtään. Luulin tottakai, että helpottaa, edes hieman,

edes niin, että uskallan useamminkin päästää vihaa ulos. 

Mutta kun se hetki tulee, ei mitään, tiuskimista vain ehkä. 

Kaikki taas pään sisään, myrkyttämään mieltä lisää.

En ole lapsenakaan näyttänyt helposti tunteitani (oli kirjoitettu johonkin ihme raporttisysteemiin A-kotiajasta)

Miksen osaa? En jaksa peitellä niin monilta ihmisiltä sitä, mitä oikeasti tunnen. En jaksa.

Saan olla surullinen, iloinen, onnellinen, vihainen, alakuloinen, saa tuntua miltä vain, tai ei miltään,

jos vaan osaisin näyttää tunteet, jos voisin puhua niistä negatiivisista kenen tahansa kanssa,

mutta tästäkin tulee seuraava ongelma;

kukaan ei kysy. Kun kukaan ei kysy, en puhu. Niin se on aina mennyt. 

Ja vaikka kysyisi, mitä harvoin tapahtuu, useimmille sanon "ihan jees", "väsyttää vaan". 

(Skinsin Chris joka kuvassa, koska ♥)

Kiitos jos jaksoit lukea. 

Tuntuu oudolle. Anteeksi jos ristiriitainen tai sekava teksti.