Haluaisin taas vain itkeä. En mistään syystä, ja kaikesta.
Valuttaa kyynelinä pois tän olon, joka on taas iskenyt.
Mutta mitä itkeminen auttaisi?
Miten oon taas päätynyt tähän?
Jokailtaiseen pahaan oloon. Joka päiväiseen.
Hetkittäiseen iloisuuteen.
Ja huomenna Somerolle. Miten jaksan pitää itseäni kasassa äidin, Pianistin ja Valokuvaajan edessä?
Musta tuntuu etten elä.
Tuntuu, ettei kukaan halua elää mun kanssa.
S tietysti, mutta mä haluaisin tehdä kaikkea, mennä kaikkialle, olla kaikkien kanssa.
M ja J lähti tänään (tai lähtee huomenna) Helsinkiin kattoo yöelämää ja yöksi hotelliin.
Ja mun ensimmäinen ajatus, kun M siitä torstaina kertoi, oli että miksei mua pyydetty.
Ehkä oon liian ruma.
Liian lihava.
En tarpeeksi hauska.
Liian alakuloinen.
I can't tell you what it really is
I can only tell you what it feels like
En mä saa tekstiä enempää.
Liikaa ajatuksia, liian vähän saan niitä sanoiksi.
On vaan huono olla. Ehkä menen vaa nukkumaa.
Ettei tarvitse kaivaa laastareita kaapista.
I died in my dreams
What's that supposed to mean?
Toivottavasti ei tarvinnut kaivaa laastareita kaapista. Kai sä varaat ajan sinne keskusteluun? Ei tää voi jatkua näin, että sulla on kokoajan paha olla. Ei ole totta että olet ruma tai lihava. Mä olen nähnyt. Kuvista. Sä et ole kumpaakaan. Koita jaksaa ja pyydän vielä kerran, varaa se aika. <3
VastaaPoista